"Tahdon olla raitis mummo"

Maria häpesi aiemmin näkövammaansa niin, että piilotti sen päihteiden käyttönsä taakse, mutta kertoo nykyään avoimesti kokemuksistaan.

Kokemustoimija Maria ja hänen opaskoiransa Friia. Maria nauraa kuvassa railakkaasti.

“Olin kaksi vuotta, kun vanhempani erosivat. Tapasin usein isääni ja hakiessa hän oli vielä selvin päin, mutta siitä hän aloitti usein ryyppäämisen. Ne olivat kyllä ihan kivoja reissuja ja muistan, että isän kanssa oli hyviä juttuja. Ärsytti kyllä, kun hän aina kaivoi laukustaan viinipullon. Isälläni oli kuitenkin useita itsemurhayrityksiä. Viimeistä kertaa ennen hän pyysi saada ensin puhua minun kanssani puhelimessa. En kertonut äidilleni, mitä hän silloin sanoi.

Isi sanoi silloin puhelimessa, että sitten kun hautajaiset ovat, niin se päivä on ilon päivä ja silloin pitää tanssia ja laulaa. Hautajaisissa kaikkien ihmetykseksi aloinkin tanssia ja laulaa. Tunsin tuon jälkeen viehtymystä kuolemiseen ja kuolemaan, kunnes käsittelin tämän asian lopulta raitistuttuani.

”Sain ruotsinlaivalla pyöriä suht vapaasti ja löysin ruotsalaisen poikaporukan, joka tarjosi useamman Bloody Maryn. Todella tykkäsin mausta ja oli jännä olla kännissä.”

Kaikki alkoi siitä, kun 5-vuotiaana maistelin lonkeroa ja pidin sekä mausta että tunteesta, jonka se herätti. Tuo kokeilu oli kuitenkin sen verran pelottava, että en koskenut alkoholiin ennen kuin vasta 13-vuotiaana seuraavan kerran. Sain ruotsinlaivalla pyöriä suht vapaasti ja löysin ruotsalaisen poikaporukan, joka tarjosi useamman Bloody Maryn. Todella tykkäsin mausta ja oli jännä olla kännissä. Pääsin puhumaan koulussa juuri opittua ruotsia ja englantia sekaisin. Vessassa oli vapaalla ollut laivasiivooja, joka tarjosi kossua. Puoli kossua vedettyäni sammuin ja heräsin siihen, että äiti raahasi minua hyttiin. Aamupalalle mennessä oksentelin ja vannoin, etten ikinä enää juo.

”Olin yksi niistä tavallisista duunarilapsista, jotka oli heitetty eliittikouluun pärjäämään.”

Meni vain vuosi, kun menin ensimmäistä kertaa äidin kanssa Hyvinkäälle. Siellä asui äidin uusi miesystävä, jonka samanikäinen tytär oli kova ryyppäämään. Niin me kehitimme tavan lähteä rilluttelemaan joka viikonloppuna. Muutettiin Järvenpäähän. Minua oli Helsingin SYKissä kiusattu ja syrjitty monta vuotta. Olin yksi niistä tavallisista duunarilapsista, jotka oli heitetty eliittikouluun pärjäämään. Meillä ei ollut tietenkään edes merkkivaatteisiin rahaa. Uudessa koulussa päätin, ettei minua enää kiusata ja ryhdyin itse kiusaajaksi. Pistin koko koulun sekaisin ja sain jossain vaiheessa lähes kaikki vastaani. Valheellisen juonen takia menetin poikaystäväni ja hakkaamisen uhalla minua estettiin tekemästä asialle mitään. Koko ajan ryyppääminen jatkui ja 80-luvullahan oli aina helppo saada juotavaa. Ymmärsin jo kauan ennen täysi-ikäiseksi tuloa, että minusta oli tullut alkoholisti.

”Eräs velka kuittaantui niin, että lähdin Sannan kanssa kodinkoneliikkeeseen, jossa huijasimme tilaavamme televisiot ja stereot yritykselleni.”

Nuoruuden paras ystäväni oli kuitenkin Sanna, jolla oli voimakas kiinnostus kaikkeen rikolliseen. Olin jo silloin läheisriippuvainen. Kun hän alkoi käyttää pilveä ja piriä, niin minä olin pian samoissa aineissa. Siinähän kertyy nopeasti velkoja, jotka piti maksaa pois. Eräs velka kuittaantui niin, että lähdin Sannan kanssa kodinkoneliikkeeseen, jossa huijasimme tilaavamme televisiot ja stereot yritykselleni. Niinpä sieltä soitettiin sovitusti Jormalle, jonka piti olla yrityksen toimitusjohtaja. Hän kuitenkin vastasi piripäissään puhelimeen vain “haloo!” Sanna kävi soittamassa puhelinkopista Jormalle muistuttaen tätä firman “oikeasta” nimestä. Seuraavassa kodinkoneliikkeessä se sitten onnistui ja otin liikkeen suosituksesta myös luottokortin, jolla oli 4000 markan luottoraja. Meitä viisaammat sitten neuvoivat, että kannattaa vain jatkaa vielä samalla kortilla, kunnes sulkulistat kerkeävät ajan tasalle. Ehdimme juhlia 27 000 markalla ennen kuin näin kävi. Luottotietoni menivät siinä.

”Siinä kohdassa hylkäsin itseni ja kehoni.”

Seksuaalisuus ja miehet tulivat karmealla tavalla elämääni liian varhain. Ollessani 5-vuotias naapurin pappa käytti minua hyväkseen. Tilannetta pahensi vielä se, että ukon vaimo otti valokuvia siitä tilanteesta. Siinä kohdassa hylkäsin itseni ja kehoni. Minua sai kuka hyvänsä tarpeeksi määrätietoinen käyttää siitä lähtien hyväksi pitkälle aikuisuuteen. Itsekin hain aina huomiota miehiltä seksuaalisessa mielessä.

Lasteni isä Vesa oli kuitenkin toisenlainen. Hän oli elämäni mies. Mentiin kihloihin. Me aina taisteltiin kuin kissapedot, mutta rakastettiin myös. Hän oli väkivaltainen, mutta annoin myös takaisin. Usein minä kävin ensimmäisenä kimppuun. Yritimme erota monta kertaa. Viina ja huumeet veivät hyvän miehen mennessään. Odotus- ja imetysaikoina en käyttänyt mitään päihteitä. Imetysaikojen jälkeen lähti päihdeputki taas päälle.

Olin vahvasti päihdeongelmainen ja jossain vaiheessa alettiin käyttää piriä tosi paljon. Sitä en olisi enää halunnut, koska tahdoin olla hyvä äiti. Soitin useita kertoja sosiaalitoimistoon ja yhdellä kerralla sain sanottua, että mulla on päihdeongelma. Siitä seuraavana päivänä pääsin palaveriin ja lastensuojelun asiakkuus alkoi. Sain todella hyvän A-klinikkatyöntekijän. Vesa ei löytänyt kiinnostusta lopettamiseen ja niin me erottiin.

”Pikkuhiljaa olin kasannut lääkkeitä, mikä tapahtui osin tiedostamatta ja osin tietoisesti.”

Olin pari vuotta ihan selvin päin. Vain satunnaisesti kävin tanssimassa. Kerran tapasin naisen, jolla oli samanikäiset lapset kuin itselläni. Hän oli kova ryyppäämään ja käytti huumeita. Niin alkoi päihdeura uudestaan ja meni monta vuotta, kun käytettiin piriä tai ryypättiin. Lastensuojelu oli koko ajan kuvioissa, mutta pystyimme silloin huolehtimaan lapsistamme eikä todellisuus paljastunut heille. Itsemurhaa yritin tehdä useita kertoja. Yritykset tein aina kännissä, mutta ne eivät kaikki olleet ihan hetken mielijohteita. Pikkuhiljaa olin kasannut lääkkeitä, mikä tapahtui osin tiedostamatta ja osin tietoisesti.

Yhden kerran otin ison määrän lääkkeitä. Sillä kertaa en ollut tekemässä itsemurhaa, vaan tarkoituksena oli vain nukkua kerrankin kunnolla ja saada putki poikki. Äidille kerroin, että otin näitä lihasrelaksantteja ja nyt en näe oikein kunnolla. Äiti soitti myrkytyskeskukseen ja sieltä saatiin viesti, että heti vatsahuuhteluun. Lähdin lopulta taksilla Jorviin. Näin enää pienen pisteen. Melkein vuorokausi oli kulunut eikä näköäni enää voitu pelastaa. Tuo lääke on kuulemma sittemmin poistettu markkinoilta.

”Pidin huolta siitä, että aina haisin kaljalle. Sitten kukaan ei huomaisi näkövammaani.”

Tässä vaiheessa minulla oli erittäin tuhoisa parisuhde. Narsistinen mieheni ei sanonut koskaan mitään kynnyksistä tai rappusista ja yritti aina saada minut satuttamaan itseäni. Hän vei minut kerran Lintsin kallioille ja yritti saada putoamaan. Toisella kerralla hän jätti minut Kampin liikekerroksiin eksymään. Kolmannella kerralla hän jätti Tallinnaan ilman passia ja rahaa. Häpesin vammaisuuttani. Pidin huolta siitä, että aina haisin kaljalle. Sitten kukaan ei huomaisi, että olen näkövammainen.

Mies ajoi minut umpikujaan. Kerran kun hän nukkui päiväunia selkä minua vasten, aloin miettiä hänen tappamistaan. Pidin jo veistä siinä lähellä, kunnes havahduin ja tajusin, että minusta on pakko nyt löytyä voimavarat tehdä jotain ihan muuta. Tajusin, että pakko minussa on jotain hyvää olla, vaikka hän oli saanut minut uskomaan toisin. En voinut olla niin paska ihminen kuin hän väitti, koska olihan minua lapsena rakastettu. Äitini tuki minua lapsuudessakin hyvin vaikeista olosuhteista huolimatta ja minulla on tuota aikaa lukuun ottamatta ollut hyvä itsetunto. Olin mummoni rakkain lapsenlapsi. Näitä ajatuksia viljelemällä pääsin hänestä irti.

”Aina silloin tällöin mietin, että haluanko sitten kuitenkaan kuolla päihteidenkäyttäjänä.”

Pirin käytön lopetin samalla kun narsisti jäi. Pilveä polttelin ja alkoholia join. Aina silloin tällöin mietin, että haluanko sitten kuitenkaan kuolla päihteidenkäyttäjänä. Voisiko elämässä kuitenkin olla jotain muutakin kuin päihteet? Ajatus jäi itämään. Pörri-kissa oli pelastukseni näinä aikoina. Hän oli mulle kaikki kaikessa ja pidin hänestä hyvää huolta. Joskus virisi myös ajatus, että olispa kiva, jos olisi opaskoira. Vasta kun tyttäreni kertoi, että hän on raskaana, tajusin että nyt haluan lopettaa päihteiden käytön: tahdon olla raitis mummo.

Sen jälkeen olen juonut vain kerran. Paras ystäväni Sanna oli sairastanut syöpää ja saanut jo määräyksen palliatiiviseen hoitoon eli aikaa ei ollut paljon jäljellä. Hän kysyi lähtisikö minulta mopo käsistä, jos vielä kerran ryypättäisiin ja poltettaisiin pilveä? Oli hyvä syy. Tuo kokeilu osoitti sen, ettei se enää ollut kovin kivaa eikä sitä ole sen jälkeen enää tarvinnutkaan kokeilla. Se oli viimeinen kerta, kun näin Sannan, kolme kuukauden päästä hän kuoli.

”Minulla on nykyään sellainen hyvä ja tasapainoinen olo lähes koko ajan.”

Minä sain apua A-klinikalta ja yksilöterapiasta. Koskaan en kokenut tarvitsevani vertaistukiryhmiä. Olen aina ollut oman tieni kulkija. Sain tehdä terapeutin kanssa kolme vuotta töitä ja kävin lähes kaikki elämäni solmut läpi. Minulla on nykyään sellainen hyvä ja tasapainoinen olo lähes koko ajan. Saan iloa musiikista, liikunnasta ja luonnosta. Nyt ei ole käytössä kuin masennus- ja unilääkitys, enkä muuta tarvitse. Olen kiitollinen selviämisestäni ja tosi tyytyväinen elämään opaskoirani Friian ja kissani Epen kanssa. Lapsenlapseni on minulle tärkeistä tärkein.”

Teksti: Maria
Kokemustoimija

Julkaistu alunperin 9.11.2021 www.sininauhaliitto.fi-sivustolla.